Vähän niinku Suomi

Eihän se reissu olisi mitään, jos ei matkakassa kuluisi. Päätimme yhdessätuumin unohtaa lähtöpäivämme. Ajattelimme, että tiistainahan se kone nousee ja kuinka ollakkaan maanantaina Matille siinä ennen viittä soiteltiin lentokentältä, että minuutissa pitäisi olla niinkun koneessa. No eihän siitä minuutissa saanut edes loksahtanutta suuta kiinni. Töitähän sitä sen takia on tehty, että ei muuta kuin kortti heilumaan ja tiistaina koneeseen.

Tiistai-iltana kevyellä tuurilla pääsimme hostellille hostellin omalla kyydillä, kun joku kaukonäköinen saksalainen oli tilannut itselleen semmoisen. Jaoimme huoneen yhden - ehkä Euroopan kovaäänisimmän - kuorsaajan kanssa. Ehkä siinä metelissä olisi voinut nukkuakkin, mutta se sängyn ja seinien tärinä häiritsi, joten unet jäivät pätkittäisiksi. Aamulla pirteänä kuitenkin läksimme etsimään autoa. Hostellin isäntä oli varmaan ottanut luottokortiltamme jotakin ylimääräistä, koska hän tunsi velvollisuudekseen viedä meidät autovuokraamoille.( <--tuo oli kevennys. Oikeasti kyseessä oli kalju, mutta pitkähiuksinen herrasmies) Tiukasta seulastamme pääsi läpitse Nissan sinilintu.

Aloitimme siis Aucklandista, joka siaitsee siis pohjoissaaren pohjoisosassa. Isompia suuniltemia meillä ei ollut (eikä ole vieläkään). Auton, teltan, ruokkimisvälineiden ja ynnämuun löydyttyä lähdimme etsimään illaksi teltalle paikkaa. Yksi nimeltämainitsematon Ilari oli vinkannut että Thamesin suunnalla on mukavan näköistä rantatietä yms. joten suuntasimme sinnepäin. Korkeusvaihtelut ovat tässämaassa hyvin huomattavia ja aivan tasaista tietä harvoin näkee. Yösija löytyi yhden vanhan kultakaivoksen läheltä. Kaivuuhommiin emme lähteneet muutoin kuin kaivoimme itsemme makuupusseihimme. Sirkat pitävät uskomatonta siritystä, mutta onneksi kun on täysin pimeää niin nekin taitavat nukkua.

Seuraavana päivänä ajelimme ja ihmettelimme. Thamesin rantatiellä tuli sen verran tuttuja oikea-nyppy-vasen-oikea yhdistelmiä, että muistot Colin McRae- rallipelin New-Zealandin ensimmäisiltä etapeilta tulivat mieleen. Koko päivän satoi, joten viihdyimme autonratissa niinkin hyvin, että illalla löysimme itsemme Rotoruasta tai Rotorualta, entiedä miten paikalliset sanovat. Rotorua on kuuluisa kolmesta asiasta: vahvoista maoriperinteistään, alamäkipyöräilystä ja höyryistään.

Evästä tulossa ja telttakin kuivuu -- hyvin pyyhkii

Alamäkipyöräkilpailu

Täällä geotermisyys on se juttu, joten höyryä nousee vähän jokasuunnalta ja puhutaan, että Uuden-Seelannin ison geyshirikin olisi täällä. Se näytti vain olevan ison aidan takana, kun kävimme niillämiettein hamuilemassa lähiympäristöä. Nopeasti tulimme johtopäätökseen, että kapitalismi on ominut maanäidin lämmittämät vesivarannot ja -purkaukset. Mutta neliapilan muotoinen kepusydän pamppailee puhtaiden arvojen puolesta, päätöksemme oli etsiä maaseudulta oma pulikointipaikka. Itse mielessäni kerkesin kääntää takkini oppositiolle, koska joka höyry minkä maasudulta löysimme oli aidattu ja kurttuiset mummot jonottivat setelinippu vapisten omaa vuoroaan (<-- vain hieman väritetty kerronta).

Kuuma puro (aidatulla alueella) 

No tovin vielä ajeltuamme ajauduimme vaalivoittoon. Jytky! Lämmintä vettä, pienen lammen verran. Ei muita näköpiirissä, täydellistä. Kyseessä oli järvenpoukama, johon laski höyryävää vettä. Siinä kelpasi lepuuttaa matkasta rasittunutta ruumista useamman hetken verran.

Jatketaan tästä..

-Tapio

Kenguruista lampaisiin

Tilanne on semmoinen, että viimeinen työpäivä on Lagolla vietetty. Päivä kului rauhallisesti aamu(un)isten kanojen parissa siirtyen siitä aina niin mukavien lihalaatikoiden pariin. Väliin söimme Lukkari brossien tarjoamaa kakuntapaista ja päätimme päivän kädenpuristukseen itse toimarin kanssa. Suurisuinen, tummaihoinen työkaveri halusi hanskani. Entiedä kuuluuko joihinkin rituaaleihin tuo. Lyhyesti sanottuna työ oli rankinta mitä itse olen puuhaillut. Oikein hyvä kokemus näin jälkikäteen ainakin.

Työnkuva oli kovasti laatikon muotoinen

Valehtelematta ketsuppi tuotiin aamulla täytenä.

"On niitä laitteita..."

Aamut täällä Austraaliassa ovat loppumassa, mutta hirveätä haikeutta ei ainakaan vielä ole tuntemisissa. Enemmäkin mukava taas tuntea lentokoneen alkukiihdytys. Ensi tiistaina. Kone lentää Auckland nimiseen paikkaan ja koitamme selviytyä Uudessa-Seelannissa lähes Huhtikuun puoleenväliin asti. Siellä sitten 4 252 277 paikallisen kanssa jännitämme maanjäristyksiä, joita tapahtuu vuodessa likimain 15 000. Paikallinen jännittäjä -joka on +13 tuntia Greenwichin aikaa edellä- saa 4.7% todennäköisyydellä elantonsa maataloudesta joillakin keinoin.

Keskusteminen lampaiden kaitsemisesta tapahtuu tyypillisesti englanniksi, maoriksi tai uusiseelantilaisella viittomakielellä. Kaitseminen kun on saatu juteltua niin puheen voi muuttaa ihmetteleväksi ja kysyä että onko herra lampuri nähnyt kakapoa tai muuta lentokyvytöntä lintulajia. Lisäksi voi miettiä hiljaa itsekseen, että paikalliset matelijalajit synnyttävät poikasensa munimisen sijaan. Ettei kukaan menetä yöuniaan, niin paikallinen viileys on selitys tuohon.

 "Noin vuoteen 1975 asti uusiseelantilaissten perusruokaa olivat liha, perunat ja kauden vihannekset (kaali, porkkana, pinaatti), leipä, maitotuotteet ja kala. Broileri oli ravintoloiden herkkuruokaa, ja suosituin pikaruoka oli lihapiirakka." Että eiköhän me pärjätä, kun vain tarpeeksi vanhentunut kyläpahanen löydetään.

-Tapio