Hyvää kannattaa odottaa

Australiassa kaikki tuntuu olevan äinpäin, joten joulupakettikin saapui jo 14.päivä. Sen verran odotettu oli, että vasta nyt ehtii tietokoneen ääreen. Ennen koneen laskeutumista kerkesimme veli-Matin kanssa aloittaa työtehtävät kylmävarastolla Brisbanen lähettyvillä. Toimari tykkää suomalaisista, joten vajaan kahden viikonkin työrutistus oli tarpeellinen. Matin sopimus kestää katkeamattomana lähemmäksi helmikuuta. Työ on oikein mukavaa puuhastelua, missä aivot voi aamulla jättää hansikaslokeroon, josta nykyään löytyy lämmintä vaatetta ja käsineitä. Parin asteen pakkanen on oikeinkin sopiva suomalaiseen makuun ja ulkona tapahtuva lihalaatikoiden jakaminen takaa sen, että vaatekerta kastuu ainakin kerran päivässä.

Hyvää kannattaa odottaa. Joulunalus kului Brisbanessa turisteja leikkiessä. Gold Coastin rannat ja Brisbanen ns. citybiitsi saivat vaaleaan hiekkaan vaaleita suomalaisia. Välillä (pilvisinä päivinä) on ehditty katselemaan nähtävyyksiä (eli shoppailemaan). Makutuomarina oleminen vaatii peruskestävyyttä unohtamatta erityistä tarkkuutta ja nokkeluutta sanavalinnoissa. Miehenä haasteen tuo sadasosasekunnissa tehtävä vastaus kysymykseen: "Onks tää hyvä?". Hiljaa ei kannata olla.

Aatonaatonaatonaattona saimme kuudenhengen porukan kasaan ja suuntasimme tutuille tiluksille joulunviettoon. Janine koirineen otti häntä heiluen vastaan poikakolmikon parempine puolineen. Austraalian Mama oli sisustanut huoneistoa n. 40 cm pitkällä muovikuusella, joka sytytti viimeistään sydämet joulumielelle. Ennen joulua kerkesimme harjoitella aina niin hankalaa surfausta ja kuluttaa aktiivisen McDonaldsin tukemisen seurauksia tutulla Cooroora vuorella. Joulumielen löytäminen oli tottapuhuen hankalaa, joten otimme varmat keinot käyttöön ja nostimme ostoskärryymme kinkun, porkkanaa, puuroriisiä ja jonkun ruisleivännäköisen. Mattikin pääsi pakastimesta ja haki IKEAsta glögiä, pipareita ja erittäin tervetulleita vadelmaveneitä. Jouluruoat onnistuivat mainiosti ja niitä riittikin hyvin etelän reissun lähtöömme asti.

Suunnitelmissamme luki Sydneyn ilotulitukset. Jotenkin oli saatava aika kulumaan joten suuntasimme autojemme keulat kohti Blue Mountainsseja. Ihan yhdessä päivässä ei tuhatkilometrinen menomatkamme taittunut, mutta lopulta löysimme itsemme Jenolan Caves nimisestä mestasta. Nokkelimmat varmaan arvaavatkin että paikkakunnalta löytyy luolia. Niitähän löytyi ja vartinpäästä alkoi iltakierros johonkin keskiluokkaiseen luolaan. Mukava opas paikkasi odotukset valtavista luolista ja maansisäisistä joista (joita ainakin Aku Ankasta löytyy). No, ainakin saimme 32 taalaa maksavan englanninkielentunnin koululuokkaa mukavammassa ympäristössä.

Maailman suurin luonnon muovaama autotunneli.

Tippukiviä, samoja mitä Miinan ja Manun lohikäärmeen luolassa.

Aikataulu oli tiukka, joten seuraavan päivän aiheena oli vesiputoukset. Löysimme houkuttelevalta kuulostavan Vicktoria Falls kyltin, ja kävimme toteamassa kuivuneen uoman ja paahteisen ilmaston mäkisellä kävelyreitillä. (Allekirjoittaneen kärsimätön ja huonosti nukkunut sielu tuohtui) Seuraava Falls- kyltti tarjosi suunnan parempaan, paljon parempaan.

Toisaalta kuvaaminen pitäisi olla kiellettyä paikalla, koska maisemat pienentyvät kymmenekseen valokuvatessa.


Nohevan ajattelun seurauksena oli hyvänaikaa sitten varattu New Castlesta hostelli uudenvuoden aatoksiaatoksi. Jokainen tallaaja on varmaankin kuullut Sydneyn ilotulituksista: seitsemän tonnia ilotulitteita, 5.4 miljoonaa taalaa ja 1.5 miljoonaa katsojaa. Tuostahan voi äkkiseltään päätellä, että jos kaikki ostavat kymmenen dollaria maksavan hotdogin niin järjestäjät jäävät mukavasti voitolle. Saavuimme mestoille puolenpäivänaikaan, mutta ei yhtään liian aikasin sillä huomasimme, että muitakin tiirailijoita oli oopperatalon kulmilla liikkeellä. Saimme kohtuullisen hyvät valtaukset nurmikolta ja kahdentoista tunnin odottelu paahtavassa auringossa alkoi. Sydney tarjosi hikeä, nopeasti syödyt eväät, tuplahuippupehmistä, hieman valtaustaistelua, piristävän vesisateen, pitkän hodarin, puhtaan bajamajan, pehmeitä ranskalaisia ja kullan tuoman latte-kahvin.

Idea siis on selviytyä päivän kestävästä piknikistä ja palkintona pääsee tiirailemaan maankuuluja paukkuja. Komeaa rytinää kolmeen otteeseen ja tietysti komeimmat puoliltaöin. Harbour Bridge oli kuuluisan oopperatalon kanssa päänäyttämönä maailman kuuluille räjähdyksille. Kokonaisuutena hyvin järjestetty, hyvähenkinen ja toimiva tapahtuma. Joku psykologi voisi kuitenkin kertoa, miksi ihminen jää aina viimeisten räjähdysten jälkeen miettimään tässäkö ne oli. Joku voisi sanoa että perisuomalaista melankoliaa, mutta itse otan aiheen graduuni heti, kun alan opiskelemaan kallonkutistajaksi.

Hyvää uutta vuotta kaikille!