Ergonomiaa ja evästä

Kävimmä tuossa töissä taas viikon. Enään olisi kolme viikkoa tätä "vaihetta" reissusta jäljellä. Aamuheräämiset on todettu jälleen tympeiksi. Mutta se on välttämätöntä, eipä töitä täälläkään joka nurkan takana ole. Työmme on hyvin vaihtelevaa. :) Aamuisin olemme beef-boksien kimpussa. Työnkuva on laittaa tuoretta teurastamolta juuri pakattua ja tuotua lihaa kehikkoihin, jotka laitettaan pakastimeen sekä ottaa edelliset pois kehikoilta ja lajitella bokseissa näkyvien koodien mukaan lavoille. Yksi boksi painaa 20-30 kg ja bokseja on 3-6 miehelle yhteensä 1500. Tämä ottaa yleensä kaksi tuntia aamusta. Tämä kaikki tehään pirteästi ulkosalla 30 asteen aamulämmöissä.

Työpäivään sisältyy kaksi puolen tunnin taukoa, joista toisesta maksetaan palkka. Ensimmäistä kutsutaan smoukiksi/breikiksi ja toista lanchiksi. Työnteko jatkuu usein muilla lihaboksi siirtelyillä. Tosin nämä tehdään sisätiloissa, joissa on n. +2 astetta lämmintä. Kotimainen ilmasto ei pääse siis täysin unohtumaan tällaisessa paikassa. Työtehtäviä on joillakin myös pakkasen puolella, mutta me emme sinne ole haluamassakaan, koska niissä töissä ei ole enää ruumiillisesta työstä kyse. Lihaboksien siirtely on hienointa koko firmassa. Parasta on päästä pakkaamaan 40 jalan rekkakontti sellaisten työkavereitten kanssa, jotka ei aivan omaan tahtiin pysty. Silloin saa heitellä varmasti koko palkan eestä niitä laatikoita - myös yläriveille. Muuten työtehtäviin kuuluu kanalaatikoilla samanlaista toimintaa. Kaikkiaan työ vaatii myös tarkkuutta että jaksaa katsoa koodit boksista ja laittaa oikeaan paikkaan. Samaan tyyliin myös liikahtaa lampaanlihat ja seafoodit. Tosin pakkauksissa on suuria eroja ja nämä ei maistu ainakaan allekirjoittaneelle ollenkaan. Seafoodia on parhaillaan ollut isompi (40 ft) kontti sisältäen 39 eri tuotetta ja senverra sekasin tuotteet pakattu, että kaikki 6000 boksin koodit on saanu tarkistaa, että mihin ne laittaa. Tylsäähän tällanen on mutta kun niin moni haluaa tietää mitä viime viikkoina on tehty. Tylsää.

Jos ilosempiin aiheisiin vaihetaan niin puhutaan ruuasta. Tuosta maaliman välttämättömimmästä elinkeinosta. Ruuasta ollaankiin ohimennen mainittu, että totutunlaista evästä täältä on hankalampi löytää. Siksikin on ollut mukava kokeilla paikallisia raaka-aineita ja ainakin kenguru on maistunut kainuulaisellekin. Riistaisampi olemus lihassa on hyvän maun lisäksi kelvannut poikosille. Lisäksi tietoisuus lihan rasvattomuudesta on kuin hunajaa mehiläisille tammikuussa.

Enempi alkaa jo miettimään tässä vaiheessa sitä mitä kaikkea kotopuolessa perinteisesti valmistetaan tai mitä on joskus syönyt, mutta ei ole vain jostain syystä tehnyt viime vuosina. Suupielet nappasee kun täällä miettii kotosuomen herkkuja - kahenlaiset puolukkapuurot, joista tällähetkelllä mielellään valitsisi imelletyn, marjasopat ja puuro -aamiaiset, karjalanpaisti, keittoruuat yms. Herkkusistakin on väliin makusteltu. Kun muistaa äiskän niin monesti tekemän voipuuron. Siinähän oli punasista viinimarjoista tehty soppa kylessä. Oijoi! Kaikille äiteille voi kyllä sanoa, että pitäkääpä näitä makuja parraannemukaan pöydissä. Vaatimaanhan emme ala kun tietää miten se aika rientää. Mustikkakukkookin vois pikkusen syyä. :)

Leivälle pitää kirjottaa ihan oma kappale. Herättää niinpaljon kysymysmerkkejä tämä paikallinen leipomokulttuuri. Kaikki on nii samanlaista. Vaaleaa vehnäleipää, vaaleahkoa vehnäleipää, vaaleaa kokojyvävehnäleipää ja vehnäleipää ja vehnäleipää erillaisilla siemenillä. Mutta oli se mitä vain niin se on samaa mömmöä suupielissä. Ei siinä ero tule onko sinne sisälle ujutettu auringonkukkaa tai jotakin muuta. Seesamin siemeniä ei pysty syömään. Se on nähty. Kyllä pitää olla suupielet betonista, että tuota toastia syö joka päivä. Ei auta isommalle pojalle ainakaan enää edes paahtaminen. Työpäivälle saattaa yhen leipäparin tehä mukaan. Mutta ei neljäsosaleivän jälkeen voi olla varma syökö sitä loppuun enää. Kyllä ois busineksen paikka leipomoilla. Muuten kyllä leipomoista löytää erittäinkin suupielien myötästä evästä. Piiraat on kyll aina ollu hyviä ja niissä on täytteenä ensiluokkaista lihaa yms. Reissupäivinä niitä on syöty. Pari kuukautta kohta edellisestä. Vois korjata tilanteen seuraavalla kauppareissulla. Samoten muffinssit kyllä täällä osataan tehä! Mutakakku on osottautunu arvostettavaksi.

Maku on varmasti hajun jälkeen muistoja eniten palauttava tekijä. Maut täällä on erilaisia, vaikka puhuttaisiin maidosta. Samoin liha maistuu erille kun on elukat erilaisella ravinnolla, nauta on nauta, mutta liha ei ole liha. Kasvikset on täällä ainakin tuoretta mutta maku vaan tuntuu vaimeammalta. Paikallisista hedelmistähän saa kivaa lisää kaikkeen. Mangoakin on maistettu, vaikka sitäkinhän saa Sotkamon Siwasta. Mutta se on sellane pilttinen se maku. Ei raavaalle miehelle.

Ikäväänhän täällä näitä kirjottelee. :) Jos ikävä sielläpäin on jo iskenyt niin voi kovistella itseä tekemään jotain ainutlaatuista evästä lähipiirilleen ja saapi kommenttikentässä sitten retostella makuyhdistelmillä. :) Ja jos testiajot on maistunut sopivasti niin tekaskaapa huhtikuussa väsyneille reissaajille sitten samanlaista ;)

-Matti

Hyvää kannattaa odottaa

Australiassa kaikki tuntuu olevan äinpäin, joten joulupakettikin saapui jo 14.päivä. Sen verran odotettu oli, että vasta nyt ehtii tietokoneen ääreen. Ennen koneen laskeutumista kerkesimme veli-Matin kanssa aloittaa työtehtävät kylmävarastolla Brisbanen lähettyvillä. Toimari tykkää suomalaisista, joten vajaan kahden viikonkin työrutistus oli tarpeellinen. Matin sopimus kestää katkeamattomana lähemmäksi helmikuuta. Työ on oikein mukavaa puuhastelua, missä aivot voi aamulla jättää hansikaslokeroon, josta nykyään löytyy lämmintä vaatetta ja käsineitä. Parin asteen pakkanen on oikeinkin sopiva suomalaiseen makuun ja ulkona tapahtuva lihalaatikoiden jakaminen takaa sen, että vaatekerta kastuu ainakin kerran päivässä.

Hyvää kannattaa odottaa. Joulunalus kului Brisbanessa turisteja leikkiessä. Gold Coastin rannat ja Brisbanen ns. citybiitsi saivat vaaleaan hiekkaan vaaleita suomalaisia. Välillä (pilvisinä päivinä) on ehditty katselemaan nähtävyyksiä (eli shoppailemaan). Makutuomarina oleminen vaatii peruskestävyyttä unohtamatta erityistä tarkkuutta ja nokkeluutta sanavalinnoissa. Miehenä haasteen tuo sadasosasekunnissa tehtävä vastaus kysymykseen: "Onks tää hyvä?". Hiljaa ei kannata olla.

Aatonaatonaatonaattona saimme kuudenhengen porukan kasaan ja suuntasimme tutuille tiluksille joulunviettoon. Janine koirineen otti häntä heiluen vastaan poikakolmikon parempine puolineen. Austraalian Mama oli sisustanut huoneistoa n. 40 cm pitkällä muovikuusella, joka sytytti viimeistään sydämet joulumielelle. Ennen joulua kerkesimme harjoitella aina niin hankalaa surfausta ja kuluttaa aktiivisen McDonaldsin tukemisen seurauksia tutulla Cooroora vuorella. Joulumielen löytäminen oli tottapuhuen hankalaa, joten otimme varmat keinot käyttöön ja nostimme ostoskärryymme kinkun, porkkanaa, puuroriisiä ja jonkun ruisleivännäköisen. Mattikin pääsi pakastimesta ja haki IKEAsta glögiä, pipareita ja erittäin tervetulleita vadelmaveneitä. Jouluruoat onnistuivat mainiosti ja niitä riittikin hyvin etelän reissun lähtöömme asti.

Suunnitelmissamme luki Sydneyn ilotulitukset. Jotenkin oli saatava aika kulumaan joten suuntasimme autojemme keulat kohti Blue Mountainsseja. Ihan yhdessä päivässä ei tuhatkilometrinen menomatkamme taittunut, mutta lopulta löysimme itsemme Jenolan Caves nimisestä mestasta. Nokkelimmat varmaan arvaavatkin että paikkakunnalta löytyy luolia. Niitähän löytyi ja vartinpäästä alkoi iltakierros johonkin keskiluokkaiseen luolaan. Mukava opas paikkasi odotukset valtavista luolista ja maansisäisistä joista (joita ainakin Aku Ankasta löytyy). No, ainakin saimme 32 taalaa maksavan englanninkielentunnin koululuokkaa mukavammassa ympäristössä.

Maailman suurin luonnon muovaama autotunneli.

Tippukiviä, samoja mitä Miinan ja Manun lohikäärmeen luolassa.

Aikataulu oli tiukka, joten seuraavan päivän aiheena oli vesiputoukset. Löysimme houkuttelevalta kuulostavan Vicktoria Falls kyltin, ja kävimme toteamassa kuivuneen uoman ja paahteisen ilmaston mäkisellä kävelyreitillä. (Allekirjoittaneen kärsimätön ja huonosti nukkunut sielu tuohtui) Seuraava Falls- kyltti tarjosi suunnan parempaan, paljon parempaan.

Toisaalta kuvaaminen pitäisi olla kiellettyä paikalla, koska maisemat pienentyvät kymmenekseen valokuvatessa.


Nohevan ajattelun seurauksena oli hyvänaikaa sitten varattu New Castlesta hostelli uudenvuoden aatoksiaatoksi. Jokainen tallaaja on varmaankin kuullut Sydneyn ilotulituksista: seitsemän tonnia ilotulitteita, 5.4 miljoonaa taalaa ja 1.5 miljoonaa katsojaa. Tuostahan voi äkkiseltään päätellä, että jos kaikki ostavat kymmenen dollaria maksavan hotdogin niin järjestäjät jäävät mukavasti voitolle. Saavuimme mestoille puolenpäivänaikaan, mutta ei yhtään liian aikasin sillä huomasimme, että muitakin tiirailijoita oli oopperatalon kulmilla liikkeellä. Saimme kohtuullisen hyvät valtaukset nurmikolta ja kahdentoista tunnin odottelu paahtavassa auringossa alkoi. Sydney tarjosi hikeä, nopeasti syödyt eväät, tuplahuippupehmistä, hieman valtaustaistelua, piristävän vesisateen, pitkän hodarin, puhtaan bajamajan, pehmeitä ranskalaisia ja kullan tuoman latte-kahvin.

Idea siis on selviytyä päivän kestävästä piknikistä ja palkintona pääsee tiirailemaan maankuuluja paukkuja. Komeaa rytinää kolmeen otteeseen ja tietysti komeimmat puoliltaöin. Harbour Bridge oli kuuluisan oopperatalon kanssa päänäyttämönä maailman kuuluille räjähdyksille. Kokonaisuutena hyvin järjestetty, hyvähenkinen ja toimiva tapahtuma. Joku psykologi voisi kuitenkin kertoa, miksi ihminen jää aina viimeisten räjähdysten jälkeen miettimään tässäkö ne oli. Joku voisi sanoa että perisuomalaista melankoliaa, mutta itse otan aiheen graduuni heti, kun alan opiskelemaan kallonkutistajaksi.

Hyvää uutta vuotta kaikille!