Muumaamustikka

Telttailu sai riittää, ainakin hetkeksi. Ajattelimme lähteä tuulettamaan uimashortsejamme rannikolle ajatuksella, että `kyllähän sitä voi sielläkin työnhakua suorittaa`. Rohkaisimme mielemme ja ylitimme osavaltiorajan siinä toivossa, että liikenne säännöt olisivat suhteellisen samat New South Walesinkin puolella.

Klikkaa isommaksi tai tule paikanpäälle syvyysvaikutelman saamiseksi.

Kyydissä on turvallista, kun ratinkääntäjä näyttä bussikuskilta.

Otimme suunnaksemme Ballinan sekä Byron Bayn. Telttakylän omistaja kertoi, että kaikkien turistien pitää ottaa kuva [fro:nt ov te laithaus]. Olisi nyt selvästi sanonut, että majakka, niin olisi löytänyt helpommin.

Byroni on yksi tunnetuimmista surffikaupungeista, joten olisi tuntunut rikolliselta olla kokeilematta tuota ilmavan ja yksinkertaisen näköistä lajia, jossa laineet kuljettaa. Lajia, jossa voi rentouttaa autossa yöpymisen seurauksena kohmettuneita jänteitä. Lajia, jossa ihminen tuntee sen elämisen helppouden ja vapauden. Lajia, joka on helpommin tehty kuin sanottu. Lajia, jossa käytäntö nauraa teorialle.

...

´Suomalainen mies ei kursseja kaipaa` sanottiin savoksi kassalla, kun vuokrasimme laudan kahdeksi päiväksi käyttöömme. Mukaan tuli pienen veneen kokoinen surffilauta, koska olimme sen verran lajista tietoisia, että mitä isompi sitä helpompi `kiivetä kannelle` (niinkuin meillä Sotkamossa surffipiireissä sanotaan). Ensimmäinen päivä ei tuottanut muuta kuin ulkoilua. Vaikka kuinka mahallaan laudan päällä nötköttää niin isokin lauta on yllättävän kiikkerä. Tyynessä se nyt olisi voinut olla kivaakin, mutta rannan tuntumassa oli ikäviä aaltoja... Toisen räpiköidessä valtameressä toinen sai syödä useamman paketin Suomalaista Sisua rannalla, että mielenkiinto säilyi seuraavaan aalloilta turpaanottamishetkeen asti. Lopulta molemmat makoilivat hyväksi havaitulla hietikolla ja katsoivat, kun jotkut näppärät surffikurssilaiset harjoittelivat rannalla ja sitten menivät matalaan veteen. Toisella yrittämällä laudalle. Lukkarin Veljekset olivat valmista kauraa lähtemään etsimään ruokaa ja yösijaa.

Herääpä nyt tämmöisiin maisemiin

Niukin naukin nukuttu yö autossa takana ja pitäisi lähtä taas pettymään. Asenne oli kaukana Raatteentiestä, kun kaksikko selviytyi edellisiltana (omasta mielestään) hyväksi katsotulle rannalle. Muutama Youtubesta katsottu Basic-Surfing-Tips-pätkä kerrattuna ja eilen vakoillut surffikoulun metodit mielessä, surfauksen opettelu alkoi rannalta.

Rannalla pysyttiin pystyssä, joten uskaltauduin matalaan veteen ja Matti antamaan alkuvauhtia. Ekalla yrittämällä jaloilleen laudalle ja silmiin syttyi välke halusta osata enemmän. Toistoja, toistoja sisäinen lajivalmentaja sanoi. Kohta laudalle päästiin ilman ulkopuolista auttajaa. Hienon tuntuisia sekunteja, suosittelen. Rantavedestä lähdin hieman kauemmaksi siinä toivossa, että pääsisi ottamaan ´pitempää siivua`(Sotkamon toinen surffisanonta). Kauempana hankaluutena on oikean aallon katsominen ja aallon voima on kaatuessaa isompi.  Voimat loppuivat, kun kuusituntia oli aamun ensikastautumisesta kulunut. Tarkoituksena palata mereen vielä ennen pimeää. Vanhaksi sitä on tullut, koska olo oli ruokatauon jälkeen kuin`pesäpallolla Itä-Lännessä´ (Sotkamon perussanontoja) - Surffaukset oli surffattu.

"Missä aaltoni, jok´ kuljettaa rannalle vois"

Kotimaanikävä oli kova, joten teltassa ja autossa nukkumisen jälkeen, palasimme kotiosavaltioomme Queenslandiin siinä toivossa, että pääsisimme nukkumaan Juhanan ja Jarin vuokrakämpän pihalle. Tähdet olivat kuitenkin oikeassa asennossa ja saimme ihan petipaikat, joiden maksusta ei isäntä ollut kiinnostunut. Tuttujen tyyppien kanssa sai taas vaihtaa viikkojen kuulumiset työelämästä ja surfauksen alkeista. Sunnuntaina pitkien unien jälkeen eksyimme uimaaltaalle hiomaan niitä käännöksiä ;)

Kuin kotiin olisi tullut

-Luke

ps. Lupaukset ovat pidettävä, joten seurueemme karvakuningas, viiksivaltias ja kalapuikkokeisari (taustallaan kolmas perintöprinssi)

Kohta kasvaa suomut

Tänään piti olla lepopäivä uimisesta, mutta täältä sitä itsensä löytää. Jos paikka ei näytä tutulta niin selvennetään lukijoille sen verran, että kyseessä on Stanthorpen uimapyhättö. Kahdeksanrataisessa uima-altaassa on hyvä palautua yli viikko sitten loppuneista omenanharvennus hommista ja mietiskellä seuraavaa siirtoa. Tottapuhuen eniten aikaa ajatuksilta on vienyt krooliuinnin kädenliikkeet ja rintauinnin yleinen hahmottaminen. Keväällä jatkuvaa Weljesturnausta ajatellen muistutamme näin isointa veljeä hänen lajivalinnastaan. Ensimmäiset kellotukset 200m vapaauinnille on siis tehty. Allekirjoittanut pysäytti digitaalit aikaan 4.12 ja Massa vastaavalla matkalla 3.51. Takaraivossa jyskyttää maailmanennätysmies Paul Biedemannin pitkänradan aika 1.42, joten jalat ovat pysyneet kaakelissa ja tekeminen nöyränä.

Ennen kun löysimme uimaaltaan täältä uimareiden ja tennistähtien luvatusta maasta (ainiin, on vielä se ihme laji, missä on soikea pallo ja ei muita sääntöjä), niin kerkesimme käydä tutustumassa paikalliseen maaseutuun ja joihinkin "kohteisiin". Paikalliseen maalaismaisemaan voi huonommallakin mielikuvituksella varustautunut matkailija kuvitella erään sarjakuvista tuntemamme henkilön kera nalkuttavan vanhan huuhkaimen ja navajoystävän. Kävimme siis hieman valtaväylästä kauenpana ja huomasimme ajavamme karja-aitauksen sisäpuolella. Hienoja maisemiahan siellä näkyi ja tietenkin niintä sarvipäitä. Eikä tietenkään saa unohtaa mainita pienehköjä kenguruita, joista emme tietenkään kuvaa kuitenkaan ehtineet ottaa.

Nämä seudut ovat tunnettuja kai erilaisista kivikertymistä. Eli jostain syystä pienen omakotitalon kokoisia kiviä on kasaantunut ja niitä turistit sitten voivat käydä ihmettelemässä. Kivenlohkareisiin oli tietysti aborginaalit tai vastaavat piirrelleet oman kulttuurinsa keskeisimpiä johtohahmoja.

Viikko sitten jätimme työhakemukset paikalliseen työkkäriin ja nyt odotamme malttamattomana milloin puhelin soi. Täällä pitäisi nyt olla hyvä sesonki työmarkkinoilla, mutta hakemuksemme ovat varmaan jääneet Ä ja Ö kansioiden väliin. Viimeisenä viitenä päivänä on keskitytty uimiseen, lepoon ja tankkaukseen. Kyliltä löytyy kaksi ruokapaikkaa, joista toinen on huono ja toinen hyvä. Hyvästä emme ole vielä koko ruokalistaa käyneet läpi, mutta kyllä henkilökunta taitaa jo muistaa meidät.

Worksburgerissa on proteiini/hiilarisuhde kuin luotu uimarille.

Perjantaina tuli yhteydenotto Brisbanelaisesta kylmävarastosta.  Vastasin heti viestillä ja ääni väristen soitin tänään toimarille - hän lupasi palata asiaan myöhemmin.  Ääni värisi siksi, koska on alkanut tottumaan tuohon yli +30 asteen uimaveteen ja työpaikan mittari näyttäisi samaa, etumerkkinä miinus. Tilanne on taas auki hyvinkin laajalla säteellä.

- Luke

Töitä töitä töitä

Tämä nyky-yhteiskunnan suurin tukipilari on saavutettu nyt myös toisessa maanosassa. Työ tuo rytmiä arkeen ja antaa olemiselle mielekkäällä tavalla merkitystä. Se tuottaa mielihyvää ja onnistumisen kokemuksia. Se antaa kuvan, että on korvaamaton. :)

Herrasmieslaji

Kaikkiaan olemme käyttäneet työnhakuun aikaa vaihtelevasti motivaation ja rahapussin niin salliessa. :) Viimein tärppäsi. Oleskelu tenniksen peluineen Cooroyn pitäjässä alkoi riittää ja muutaman uurastavan työhaku-urakan jälkeen saimme töitä omenafarmilta. Tähän meitä avusti suomalaiset neitokaiset, jotka olivat töissä kyseisellä farmilla paraikaa. Työhakemuspohjat saimme Dino-nimiseltä farmarilta sähköpostiin, jotka täytimme huolellisesti nelisivuisuudestaan huolimatta. Sovimme, että torstaiaamuna kello 8 olemme farmin offisella. Edellisenä päivänä ajoimme siis paikkakunnalle ja majoituimme Dinon suosittelemaan camping groundiin. Jos jotakin kiinnostaa ja haluaa karttaa käyttää apuna, jotta tietäisi sijaintimme, niin paikkakunta on Stanthorpe ja kylä on Thulimbah.

Aamulla sovittussa paikassa sovittuna aikana. Isännällisen tylysti farmari otti meidät vastaan ihmetellen, ettemme olleet soittaneet lähtiessämme matkaan. Hän totesi alun meille huonoksi, mutta totesi myös että olemme onnekkaita, koska hän ei ollut ehtinyt luvata työtä muille. Ottaapa tästä nyt selvää. :) ainakin hän halusi osoittaa kuka on kukkona farmilla. Kaikkinensa tämä mies on osoittautunut mukavaksi ja huumorintajuiseksi mieheksi. Liekkö vain paikallinen tapa ottaa työntekijät vastaan.

Itse työhön pääsimme pitkällisen paperipyörityksen jälkeen. Papereissa kysyttiin kaikenlaista ja ohjeistettiin tarkkaan kynsien pituuksista juomapullon kokoon asti. Tosin kaikki vinkit ovat olleet hyödyksi! Omenatarhuri tarvitsi meitä harvennukseen. Nuoret kaksivuotiaat omenapuut eivät jaksa kannattaa tekemiään hedelmiä, joten tarhurin apulaiset poistavat niistä lähes jokaisen. Perussääntö yksi jää oksalle, latvatyhjäksi ja jos oksa on vahva niin voi jättää max. kolme omenaa. Simppelit ohjeet ja simppeli työ. Kaiken kruunaa provikkapalkka eli joka puulta tarhuri on apulaiselle velkaa 40 täkäläistä senttiä. Ensimmäisen iltapäivän reilun kahdentunnin aikana saimme sormet rakkuloille ja päät kipeiksi. Liika makoilu siis kostautui. :) Palkkakin oli huikeat 6 dollaria tunnilta!

Seuraavat päivät sujuivat huljakkaammin ja omenoista notkuvat puut pääsivät rivakkaan tahtiin kevennettyyn olotilaan. Ainoastaan erään ryhmämme jäsenen olotila ei sujunut hulkkaasti. Hänen potema allergiareaktio omenapuiden välissä ei histamiinikuurillakaan toennut, vaan hän laskeskeli Austraalia-matkansa päättyväksi näihin vaiheisiin. Muu maa mustikka - Oma maa mansikka. Laurille terveiset ja kiitokset matkaseurasta!

Me jatkoimme neljästään työn tekoa. Pieni tilastollinen tosiasia selventää työnkuvaa lukijoille. Vajaan viikon harjoittelun jälkeen saimme päivän yhteistulokseksi 9 tunnissa n. 1500 puuta. Jokaisessa puussa on keskimäärin 68 omenaa ja 8 jää puuhun - puotamme siis 60 omenaa/puu. Päivän aikana yhteensä puotimme 90 000 omenaa ja tunnissa 10 000. Sekuntteja tunnissa on 3 600, joten jokaisen sekunnin aikana pudotimme noin 3 omenaa. Työpäivät ovat menneet yllättävän nopeasti ja tilinauhakin on jo pullistellut, koska palkka maksetaan joka viikko.

Luova tauko

Elo siis on vaihtunut "omasta asunnosta" teltta-asumiseen ja yhteiskeittiöön monien muiden farmariapulaisten seurana. Tulevaisuuden suunnitelmat vaihtuvat nopeasti. Ehkä kokeilemme jotain muuta farmityötä tai teemme jotain muuta. Siitäpä seuraavassa jos ja kun sormen päät antavat mahdollisuuden kirjoittamiselle :)

Joutu muutes yks ilta ottaa pitkähihasen käyttöön kun sato ja tuli kylmä. Sateesta tulikin mieleen, että on täkäläinen ukkoskuuro kylmäntuntonen! Omenapuiden katveessa työskennellessä hikikin saattaa puskea iholle ja siihen kylmä sade rakeilta tuntuvina pisaroina, jotka koon puolesta on kuin vettä lusikalla heiteltäs. Sehän on se vanha brittiläinen sanonta, että sen minkä Jack kastaa sen John kuivaa!

Terkkuja Suomeen! Siellä pääsis hiihtämään!

Masa, Masu, Massa ja Mattsoni

Pullopostia pallon paremmalta puolelta

Seuraavaksi kuulumisia Australian rannikolta Tampereen Nekalasta käsin. Kuvitus on peräisin ensin mainitusta kohteesta, tarina sen sijaan Suomen sateiden keskeltä.

Edellisestä postauksesta on lähes kaksi viikkoa aikaa - ihan liikaa näin Suomeen jääneiden näkökulmasta. ;-) Takana on muistorikkaita päiviä. Palkkahommia ei vielä ole löytynyt, yritystä sen sijaan kyllä. Löytyypä erään kaupan seinältäkin ilmoitus viidestä uutterasta ja töitä vailla olevasta nuorukaisesta, mistä saamme kiittää Helpx-tilan emäntää, Janinea. Tämän rouvan luokse pojat ovat perustaneet tilapäisen kodin, jonka vuokran he suorittavat parin tunnin päivittäisellä työpanoksella tilan hommissa. 

Janinen luota on hyvä käydä suorittamassa työnhakuretkiä Brisbaneen tai lomaretkiä rannikolle. Vastaanotto takaisin on aina yhtä lämmin; emäntä taitaa olla kiintynyt rehteihin työmiehiinsä. Iltaisin he kokkaavat toisinaan ruokaa yhdessä ja keskustelevat muun muassa Suomen talvesta ja poikien suurista perheistä :-)

Janine osoittaa poikia kohtaan samaa sydämellisyyttä, jonka hän suo lukuisille eläimilleen. Poikien käytettävissä on monenlaista välinettä, muun muassa surffilauta odottelee vielä testaajiaan. Eräs mieleenpainuva kokemus - ainakin kotiyleisön silmissä - oli ratsastus rouvan opastuksella. Meno oli toisilla vähemmän ja toisilla vielä vähemmän sulavaa, mutta kukaan ei joutunut palaamaan kotiin lasaretin kautta. Tosin hevosesta en uskalla mennä takuuseen kuultuani poikien menneen jopa kevyttä eli kevennettyä ravia. Tai ainakin ravia.

Ihan mahdottoman hienoltahan tuo silti näyttää.

Toinen elämys liittyi Australian kansalliseläimiin. Eräänä aamuna kello kiskoi 4.00 ylös väsyneitä matkalaisia, jotka Janine oppaanaan lähtivät kengurujahtiin. Tarkoitus oli kuitenkin vangita näitä hyppiviä, tyttöystävien kokoisia eläimiä vain kameran näytölle. Ja löytyihän niitä. (Tässä kohtaa voi nostaa silmälasit nenälle. toim. huom.)

Yllä on kuulemma lavastettu työkuva. 

On siellä pojat tehneet silti ihan oikeitakin hommia:

On rakennettu aitaa, maalattu penkkejä, siivoiltu eläinten jätöksiä tiluksilta ja niin edelleen. Kyllä niistä kasvaa siellä nohevia aviomiehiä! Alapuolella valitaan hamekangasta vaimoväelle Eumundin markkinoilla.

Cooroora vuoren valloitus

Paikallinen Mount Everest on Cooroora mountain, jonka huipulta avautuu näkymä 438 metrin korkeudesta. 40 minuuttia kesti kavuta ylös, alaspäin on mahdollista päästä kaiketi jopa alle neljän minuutin.

Lokakuun 19. päivä saapui mukavia vieraita Suomesta, kun (kesällä) vastavihitty Ylösen pariskunta pääsi hetkeksi tutustumaan elämään helpx-tilalla. Suunnitelmana oli tehdä muutaman päivän lomareissu koko joukolla kahden auton voimin. Kohteena oli Fraser Island, jonka 1840 neliökilometrin koko tekee siitä maailman suurimman hiekkasaaren. Saaren alkuperäinen nimi K’Gari tarkoittaa paratiisia. 

Ajopelit oli käytävä testaamassa rannalla ennen varsinaista matkaa. 

Autot selvisivät rannalta tuota kilpikonnaa paremmin, joka oli päättänyt päivänsä keskelle rantaviivaa. Maisemat näyttää hieman erilaiselta kuin Näsijärven rannalla.

Oli aika laittaa nimet tauluun ja suunnata kohti valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä! Yhteydet Suomeen katkesivat hetkellisesti kenttien hävitessä. Oli siis toivotettava antoisaa reissua ja tyydyttävä kuvittelemaan kuinka pojat nauttivat elämästään paratiisisaarella. 

Saaren symbolieläimiä, dingoja

Todellisuus oli valitettavasti kaukana edellä mainituista mielikuvista. Tämä poikien uskollinen menopeli rupesi reistailemaan jo ensimmäisenä päivänä ja tuloksena oli kolinaa ja pulinaa matkan jatkamisesta. Matka jatkui, mutta ilmassa oli aistittavissa lievää pettymystä, kun ensimmäinen saavutettu sisäjärvi paljastui tulvivaksi ja sameavetiseksi lammikoksi.

"Eteenpäin, sanoi mummo lumessa"- lannistua ei kannata. Hyvien yöunien jälkeen valkeni aurinkoinen aamu.

Paikallista eläinkantaa

Toisena päivänä alkoi matkaaminen tuottaa odotettuja tuloksia. Tämän järven rannalle kelpasi pysähtyä vilvoittelemaan. Mutta elämä ei olisi seikkailu ilman mutkia matkassa:

Kun Nekalassa keskityttiin ratkaisemaan vaikeita matemaattisia yhtälöitä, Fraser Islandilla yritettiin ratkaista kuinka nelivetoautosta voi yhtäkkiä tulla kaksiveto. Hankala yhtälö ottaen huomioon, että ilman neliveto-ominaisuutta saarelle ei edes pääse.

 Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Saari tarjosi parastaan, vaikka poikien autolla oli ilman apuvoimia mahdollista ajaa vain märällä rantahiekalla.

Hiekkaisten mäennyppylöiden ylittämiseen tarvittiin järeämpiä keinoja. Päivän päätteeksi kolina loppui autosta - repien jarruletkut. Ei jarruja, ei nelivetoa, kytkinkin haisee. Silloin ei voi muuta kuin paistaa lettuja!

Kolmas päivä tarjosi vielä paljon ihmeteltävää. Suomessa siirryimme integrointilaskuista aikaerolaskuihin yrittäessämme ratkaista kuinka monen tunnin kuluttua voisimme odottaa kuulevamme elonmerkkejä pojista.

Paratiisisaari näytti itseään muun muassa tämä mereen laskevan joenuoman merkeissä.

Kahden auton tiet erosivat saariseikkailun päätteksi ja tuntemamme viisikko suuntasi jo tutuksi tulleen korjaamoon pihaan viettämään yönsä. Seuraavana päivänä he jatkoivat matkaansa lompakko ja mieli keventyneitä. (Kohta on kuulemma hävitty se, mitä auton hinnassa tingattiin ;-) )

Tällä hetkellä joukkion tapaa "kotoa Janinen luota". Tänään vuorossa oli sunnuntaipiknik - elämä rullaa sujuvasti siellä kaukana auringon alla, ja puhelimesta kantautuvat viidakon äänet alkavat olla jo tuttuja täällä päässä.

- Luken sijasta, Eerika